Mutenian kylän muisto elää

Maisemaa rajaavat levolliset tunturit vastaanottavat paikalle saapuvia kulkijoita. Tulijoiden katseet vaeltavat pitkin muuttunutta kylänäkymää. Tosin muutoksesta on aikaa.

Vaihdellaan kuulumisia. Väki alkaa pikku hiljaa hakeutua vanhalla kyläkummulla olevaan pirttiin. Sinne siirryn minäkin muiden mukana. Entiset mutenialaiset jälkeläisineen ovat jälleen koolla. Huomaan Tapion Albertinkin jaksaneen tulla. Minulla on tytär mukanani, jonka kanssa kuuntelen äitini Naimi Keskitalon sekä Jalo Järveläisen ja että setäni Reijo Keskitalon tervetuliaistoivotukset. Siikakeiton ja kahvistelun lomassa rohkeimmat uskaltautuvat muistelemaan vanhan Sompion aikoja.

Anja Pokka kertoo elävästi ja mieleenpainuvasti siitä, miten karhu vaikutti tuon ajan ihmisen elämään. Jännittävää oli myös kuulla Savolaisen Maurin muistelus, miltä tuntuu kohdata kontio. Sauli Peunan kertomus pienen pojan kuorma-autolla-ajokokemuksesta kuvaa sitä, että tuolloin poikasen uskottiin suoriutuvan tehtävästä, johon tavallisesti tarvitaan aikamiestä. Senjan Tilma toteaa olleensa aikaansa edellä: hän kävi 1940-luvun alussa Muteniassa esikoulun, josta muualla ei vielä tiedetty mitään.

Palautan välillä mieleeni Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan kerrontaa . Mietiskelen sen ajan
elämää.
”Kaikilla oli sama vaellus: korpikylä kummulla, rannaton erämaa ympärillä, ja ylhäällä Jumalan
korkea taivas.”
Sompio eli luonnosta, luonto täytyi tuntea, ja siitä oltiin kiinnostuneita jo pienestä pitäen. Hietasen Anja kertoo, kuinka hän ystävänsä Mutenian Ilmin kanssa tinkasi siitä, kumman kotipirtin kohdalla tähtitaivas on korkeammalla. Vastausta haettiin silmäarviolla molempien savujen kohdalta. Asiaan ei löytynyt ratkaisua, ja niin tähtitaivas Mutenian mukana siirtyi muistojen joukkoon. Lapsuutensa Muteniassa asunut Laura Nurmela lukee kouluaikaisen aineensa, jossa hän vaikuttavan kauniisti kuvaa, kuinka luonto oli ihmisiä ja ihmiset luontoa lähellä. Tuntemukseni noista ajosta ovat samankaltaiset.

Tilaisuus alkaa lähestyä loppuansa, mutta muistot Muteniasta jäävät elämään. Vaihdan vielä muutaman sanan ja teen lähtöä.
”Mutenian harjalta katsellessa tuota Pohjolan taivaan rantaa, ajatuksen siivet nopeasti silloin Nattasen huipulle kantaa.” (Andreas Alariesto).
Mutenia on kotikyläni. Aina.

Asta Valkonen