Unohtumaton ilta (Korvanen 1939-1940)

Pimeä hiljainen ilta, jota en koskaan unohda.

Se ilta aiheutti meille kaikille, syntymäkodissani olleille perheen jäsenille, valtavan hämmennyksen. Eikä vain yksinomaan meille vaan koko Korvasen kylän asukkaille. Hämmästyksen aiheena oli määräys, jonka saimme yhdellä ainolla puhelinsoitolla. Kaikkien kyläläisten piti olla valmiina lähtöön kahden tunnin sisällä.

Mikä hurja sisäinen epätietoisuuden paine, pelko ja lukuisat kysymykset alkoivat velloa meidän kaikkien mielissä. Varmaan jokainen kyseli itseltään, mihin meidät viedään, koska voimme palata kotiin, vai emmekö palaakaan enää koskaan takaisin…  Puhelimessa annettiin varoitus: jokainen henkilö saa ottaa mukaansa vain yhden repullisen tavaroita tai vain yhden käärön.

Kohta pihamme kuistin eteen ajoikin kuorma-auto, jossa ei ollut valoja. Pihalla vallitsi täysi pimeys. Siinä pilkkopimeässä asetettiin kuorma-auton peräosan seinämään kiipeämistä varten tikkaat. Lapset ja vanhukset sekä nuoret äidit vauvoineen vuoron perään kapusivat tikkaita pitkin kuorma-auton lavalle, jossa oli kattona ja seininä pressu. Laudoista oli tehty muutamia penkkejä. Lavan keskiosa oli tyhjä.Kuorma-auton lattialle asetuttiin istumaan vieri vierekkäin.

Sinne kiipesivät vuorollaan myös pienet sisareni Siiri ja Liisa. Kellään ei ollut talvitakkia, vain tikkurit ylle ja huivit päähän. Kylmä tuuli puhalsi. Sisareni Liisa muistaa yhä vielä tänään, miten käärin hänen kaulaansa oman kaulahuivini. Tätä huivia hän ei riisunut pois ennen kuin vasta toisena päivänä saavuttuaan majapaikkaan. Hän oli juuri täyttänyt 6 vuotta. Olin hoitanut sekä Liisaa että Siiriä heidän syntymästään saakka. Tiesin miten kylmä on istua talviyössä kuorma-auton lavalla. Villahuivi oli tarpeen. Kotimme sängyistä kannettiin vilttejä peitoiksi, sillä kukaan ei tiennyt, miten kauan matka tulee kestämään. Minun oli erittäin vaikea erota heistä.

Äitini kauhistui kun minä en lähtenyt mukaan. Enhän voinut jättää yksin lehmiä ja vanhaa Taru-hevosta, sillä isä oli jossakin kaukana porometsässä. Olihan jonkun jäätävä ruokkimaan eläimiä. Oli ihme, että tajusin sen siinä kauheassa hädässä ja valtavassa pelossa.

Kuorma-auto lähti ja jäin yksin. Aloin itkeä. Ajattelin, että mitä nyt tapahtuu. Tulevatko viholliset nyt heti Korvaseen? Näkivätkö he, että kylä tyhjeni?

Millaista rohkeutta osoitinkaan, kun menin ypöyksin panemaan navetan oven lukkoon ja lukitsin kaikki muutkin ovet. Toin avaimet sisälle. Olinhan aina tämän iltatarkastuksen tehnyt yhdessä sisarteni kanssa. Tietysti joka ilta pelkäsin, että viholliset nukkuvat jossakin heinäläjissä navetan tienoilla.

En muista miten nukuin sen ensimmäisen yksinäisen yön pimeässä kodissani. Aamu tuli kuten aina yön jälkeen, ja isä tuli metsästä käymään kotona.

Parin kuukauden kuluttua meillekin tuli käsky lähteä Korvasesta eläinten kanssa. Kahlasimme yli kinosten aina Moskuvaaraan saakka, siis koko matkan kävellen. Taru-hevonen ja lehmät avasivat jonkin verran pakotietämme helpottaen lumessa tarpomista.

Elvi Alakorva-Baltzer