Kevari Paulus ja naisten nailonsukka

julkaistu Sompiossa 10.4.2014

Nyt kun keväinen porovasotusaika lähestyy, tuli mieleen tarina vanhasta Sompiosta.

Oisko ollut kevättalvi vuonna 1961, Silmävaarassa kotimökkini lähellä vaaran kupeessa oli poronvasotus meneillään, parikymmentä vaadinta oli sidottuna petäjiin. Porot omisti Korvaslainen poromies Sulo Alakorva, rehti ja reilu mies. muurarinakin tunnettu, mikä oli harvinaista sen ajan Sompiossa. Apunaan hänellä oli poikansa Jouko, paremmin tunnettiin nimellä Sulon Jouko, jo salskea nuori mies. Heillä oli iso ja tilava kota, joka oli kaivettu metriseen hankeen. Oli kolmaskin, laulun sanoin, vaitelias kolmas mies. Kaikkien Sompiolaisten tuntema Kevari Paulus. Tuo vaatimaton, vähällä toimeentuleva kiltti mies.

Kota oli kolmelle miehelle mainio asumus, paksut porontaljat alusena ja keskellä iso tulipaikka. Kävin siinä joskus vierailulla, istuin lähellä ovensuuta, sain kuksaan mustaa kahvia ja palan kuivaalihaa, taivas että oli hyvää.

Kevarin omaisuus oli vaatimaton, joka kulki aina mukana kuluneessa nahkalaukussa. Mutta oli hänellä yksi aarre, naisten nailonsukka. Kertomansa mukaan saanut sen joltain savotan kokilta. Laukku ja sukka roikkuivat siinä hänen päänsä yläpuolella, ja milloin Paulus ei tuijottanut tulta, katse oli varmaan siinä nailonsukassa, liekö haaveillut jotain.

No kerran kun olin siellä paikalla, oli Sulo lähtenyt käymään kirkolla, lähtivat Jouko ja Paulus porojen luo, minä paarustin perässä, jonkin ajan kuluttua kaikui vaaran rinteessä Sulon Joukon karmea karjaisu: ’Perkele, kota pallaa’.

Juoksivat paikalle, mitään ei ollut tehtävissä, kota paloi kuin soihtu. Kevari Paulus istui naama mustana loijakan päälle, kääri sätkää ja totes: ’Se se se sukka paloi’. Joukolla hätä , että mitä isä Sulo tuumaa.

Paljon myöhemmin hän kertoi, että kun Sulo oli laskeutunut postiautosta, ja tullut paikalle oli häntä naurattanut. Syy oli ollut se, että hän oli sillä reissulla tehnyt vakuutukset. Mutta se, että korvasko vakuutus Kevarin menetettyä omaisuutta ja aarretta , sitä tarina ei kerro.

Markku Tervonen, Joensuu