Pääsiäislomalla 1944 Korvasessa

Vihdoinkin saan luvan vanhemmiltani saada hiihtää koko matkan eli välin Korvanen-Riesto-Korvanen aivan yksin.

Olen jo 13-vuotias ja minuun luotetaan. Siis osaan pysyä ladulla enkä lähde harhailemaan matkalla, jolloin melko varmasti eksyisin… Tällaistahan äiti ja isä pelkäsivät.

Hiihtokeli on loistava. Aurinko kimaltelee hangella. Hevostien vieressä kulkee postinkuljettajan tekemä hiihtolatu. Nautin luonnosta ja itsenäisestä vapaudestani.

Riestossa päämäräni on piipahtaa Pasulan talossa. Siellä Martta-emäntä tarjoaa minulle kampanisua ja maitoa. Paluumatka onnistuu hyvin. Jo kaukaa näen kotitalomme.

Mutta lähestyttyäni kotipihaa huomaan idästä päin saapuvan hiihtävän partion. Sehän on jo Korvasen keskellä tuulimyllyn kohdalla. Hiihtäjät lähestyivät kotipihaani. Hurjalla vauhdilla heitän sukset pihalle. Syöksyn kauhun tuntein keittiöön.

Onneksi siellä on isäni Eemeli. Huudan: ”Isä! Ryssät tulevat meidän taloa kohti!” Hän katsoo minua hymyillen. Hän oli juuri nähnyt saksalaisen partion palaavan tarkistuskäynniltään idän suunnasta.

Istahdan hellan puulaatikon päälle ja tärisen. Isä jatkaa: ”Olet varmaan nälkäinen. Syö jotakin!”

Me lapset elimme ainaisessa vihollispelossa. Jatkuvasti ajattelimme vihollisten tulevan kyläämme tappamaan meidät. Mutta vaaran luulin aina uhkaavan vain idän suunnasta. Riestoon hiihtäminen ei minua pelottanut. Sieltä päinhän ei koskaan kerrottu tavatun vihollisdesantteja. Sellaisia yksinäisiä saatiin kiinni ja tuotiin Korvaseen itäkairan metsistä.

Siiri Alakorva-Balagoviċ